Hups eli kenkäshoppailua

Tiedättekö, minulla on mieletön kyky perustella melkein mikä tahansa asia itselleni. Etenkin jos kyseessä on ostos. Tarve ihanille asioille löytyy aina, ja syitä ostoksille löytyy usein lukuisia. Kengät ovat aina olleet heikkouteni, ja täten haluankin esitellä teille pari viikkoa sitten tekemäni harkitun kenkähankinnan ja tämänpäiväisen hieman vähemmän hankitun. Ensin se parin viikon takainen.

Nämä kengät, ne minä ihan oikeasti tarvitsin, ja syy oli harvinaisen käytännönläheinen! Vahvin perusteeni on se, että lähdetään Villen kanssa toukokuun alussa kaupunkimatkalle melkein kahdeksi viikoksi, eikö käykin ihan järkeen, että satasen kengät liittyvät tähän erottamattoman kiinteästi? Kyllä minulle logiikka ainakin on päivänkirkas, sillä matkahan menee pilalle ensimetreillään, jos on pakotettu kävelemään yli kaksi päivää Converseilla. Nämä sievät, käytännölliset pupuseni ovat nimeltään Nike Free 5.0, ja en usko käyttäväni koko kesänä mitään muita tennareita, niin unelmankeveiltä nämä tuntuvat jalassa. Salikenkinä Freet ovat ainakin toimineet erinomaisesti, joten odotukseni kävelymukavuutta kohtaan näiden kanssa ovat melko korkeat. Mieleni teki mieli ostaa kyseiset kengät kirkkaanpinkkeinä, mutta onnistuin kuin onnistuinkin puhumaan itseni yli pinkkien kenkien tarpeesta, sillä kyllä nämä vain ovat fiksummat.

Tänään en onnistunut puhumaan itseäni yli, vaan tapahtui seuraavaa.

Mikäli kuva ei sitä teille kerro, niin pääpiirteissään näiden mintunvihreiden söpöläisten tie luokseni (konkreettisesti työpöydälleni ihailukorkeudelle vielä toistaiseksi) alkoi siitä, kun Ville lähti ostamaan uusia lenkkareita ja hyvänä avovaimona lähdin tietenkin mukaan ostoksille. Intersportissa oli supertarjous Adidaksen Energy Boost -juoksukengistä, ja nämä maksoivatkin oikean 150 euron sijaan 49 euroa, eli en vain voinut jättää niitä hyllyyn, kun olivat vielä koko hyllykön ainoat oikean kokoiset. Ja katsokaa nyt tuota väriä. Väitinkö juuri olevani erinomainen perustelija? No yritetään. Tämä oli nyt ehkä enemmän tunneperäinen ostos, sen myönnän, mutta aiemmat juoksukenkäni ovat jo kaksi vuotta vanhat ja ajattelin nyt siirtää ne koiranulkoilutuskäyttöön, sillä samoilla kengillähän ei voi käydä juoksemassa ja koiratreeneissä. Joka tapauksessa koen suurta onnen tunnetta joka kerta, kun katseeni noihin mintunvihreisiin adduihin osuu. Villekin taitaa olla oikein tyytyväinen ostokseensa, vaikkei aktiivisesti kenkiään silittelekään.

Sellainen hups tällä kertaa. Mutta onhan se nyt parempi olla intoutunut shoppailemaan erilaisia lenkkareita kuin korkokenkiä, ainakin jos käyttöasteessa mittaa? Onhan?

Loman lenkkeilyfiilikset (= jee!)

Yksi kotikotona käymisen kivoista puolista on juoksulenkkeily äidin ja isän ihanan sekopäisen bordercollien kanssa. Lenkkien vauhti melkein huimaa päätä, kun Pyry vetää menemään, ja ylämäissä tyyppi tekee intopiukeana töitä, ettei meno hiipuisi. Olisi kivaa, jos pääsisi useamminkin juoksemaan Pyryn kanssa, mutta ainakin näin silloin tällöin nautiskelen siitä ihan täysillä. Tiuhtista ei ihan kauheasti ole iloa juoksulenkeillä, sillä sen ilme on lähinnä kiukkuinen, kun pitää mennä niin kovaa eikä saa pysähdellä haistelemaan yhtään. Ja vaikka se olisikin riemuissaan juoksentelusta, ei kuusikiloisen rääpäleen vetäminen kauheasti keventäisi matkantekoa.

Aloitin juosten lenkkeilyn aika tasan kaksi vuotta sitten, ja aluksi en millään kehdannut lähteä ilman Pyryä lenkille, sillä tuntui, että tekniikkani on nolo ja pielessä ja juoksenkin ihan liian hitaasti, mutta pääsin nopeasti noista typerista ongelmista yli. Ei sillä, etteikö tekniikkani olisi yhä aivan yhtä pielessä ja vauhtini vähintäänkin säälittävä, mutta en anna niiden enää häiritä. Nykyään hölkkä-/juoksulenkeistä on tullut melkein jokaviikkoinen harrastus, mitä en silloin kaksi vuotta sitten olisi pokalla naamalla voinut kuvitellakaan. Tampereella parasta on käydä yhdessä Villen kanssa lenkillä ja vähän hifistellä sykemittareilla ja sensellaisilla (okei, kaikki eivät välttämättä kutsuisi sykemittarin käyttöä hifistelyksi), mutta täällä voi ottaa rennommin ja vain pinkoa menemään Pyrtsin kanssa.

Kuvien lenkkivaatteeni ovat kotikotiversiot, sillä en millään jaksa raahata viikonloppuvierailua varten lenkkikamoja lenkkareita ja trikoita myöten bussilla tänne ja takaisin, kuten armas avomieheni tekee. Nämä juoksulenkkarit ovat sellaiset, että äiti osti ne itselleen, muttei sitten voinutkaan niiden poikamaisen värin takia käyttää niitä (no jep, Villenkin kengistä löytyy aina vaaleanpunaista), ja söpöydessään voisin melkein viedä ne Tampereelle varsinaisiksi lenkkareiksi. Trikoot ovat Hennesistä ja aivan ensimmäiseni aika monen vuoden takaa, mutta ajavat ihan asiansa, täällä kun ei turhan paljon vastaantulijoita kohtaa. Musta juoksutakki on tylsyydessään joku kympin alelöytö KappAhlista, ja laatueron kyllä huomaa tämän ja varsinaisen pinkin juoksutakkini välillä pidemmällä lenkillä. Hei tuo panta on ihan uusi, sen äiti osti minulle kun käytiin lauantaina yhdessä shoppailemassa! Se on kyllä ihana, ja matkustaa mukanani Tampereelle.

Nyt kun pääsin hehkuttamasta Pyryn kanssa lenkkeilyä ja lenkkeilyä vähän ylipäätään, voin todeta, että olen tämän aamun yskinyt pistäviä keuhkojani pihalle, eli lepolinjalla mennään viimeinen kotikotipäivä. Illalla matkataan Tipun kanssa takaisin Tampereelle, jossa Ville meitä jo odottaa. Istuu siis varmaan keittiönpöydän ääressä pyörittelemässä peukaloitaan ja tuijottamassa kelloa, tai jotain.

Ohoi!

sortsit: Zara (kirppikseltä) // paita: Race Marine // hattu: ihan itse askarreltu

Muutama päivä sitten saatiin nautiskella opiskeluelämän epäopiskelupuolesta sitsien muodossa! Sopivasti juuri viime postauksessa kehaisin itseäni, kuinka onnistuneesti olen ollut tehokas opiskelija, ja sitten tulivat sitsit ja pilasivat koko loppu viikon. Hyvällä tavalla toki, mutta siivoaminen, keksien leipominen ja joulukorttien kirjoittaminen ovat tuntuneet hurjan paljon tärkeämmiltä puuhilta kuin ohjelmointiläksyjen tai muumiesseen miettiminen! Oli hitusen huonosta omatunnosta huolimatta hauskaa sitsata pitkästä aikaa, ja voisi jo ehkä kutsua perinteeksi, että laittauduttiin meillä yhdessä. Seiloreiksi pukeuduttiin raitapaitojen avulla, ja Sannin kanssa askarreltiin paperihatut. Pitäisi ehkä tehdä blogiin naamiaisasukategoria, sen verran usein näitä teeman mukaan pukeutumisia näköjään tuppaa tulemaan. En kyllä valita, rakastan teemoja!

Heräsin tänään jo yhdeksän aikaan sillä ajatuksella, että riennän heti aamupalan jälkeen salille, mutta nyt on taas kurkku kipeä ja semiflunssainen olo. Ehdinhän olla jo kaksi päivää terveenä... Silloin kun ei harrastanut urheilua, ei yhtään haitannut, vaikka oli pienessä elämää häiritsemättömässä flunssasa monta viikkoa, mutta nyt kyllä ottaa päähän. Ehkä voisin lähteä Tiuhtin kanssa aamureippailulle, ja sen jälkeen pitää mennä yliopistolle viettämään aikaa parin vaihtarin kanssa (yhdellä englannin kurssilla pitää hengailla 12 tuntia vaihtarien kanssa, jotta saa opintopisteet, mitäää). Viettäkää hurjan kiva viikonloppu!

Synttärimekko ja -kakku (paitsi kakku)

Vietettiin tänään vielä perheeni voimin synttäreitäni, mikä tarkoitti kahta kivaa asiaa: a) tarvetta leipoa kakku ja b) tilaisuutta käyttää mekkoa. Asian a hoidin leipomalla oikein maittavan amerikkalaisen juustokakun, joka on ollut leivonnan bucket listilläni jo pienen ikuisuuden. Leivoin sen jo eilen samalla, kun kuuntelin Vain elämää -lauleskeluita, ja maltoin kuin maltoinkin odottaa näihin lauantaisiin kakkukahveihin sitä maistamatta. Lupaan reseptiä myöhemmin, tietenkin. Asian b hoidin pukeutumalla synttärilahjamekkoon, joka äiti osti mulle armaan kotikuntani Seppälän loppuunmyynneistä. On kyllä hurjan surullista, että täällä ei ole enää edes Seppälää, jolla ylpeillä, mutta ainakin mekko on kiva. Saatoin saada myös pari muuta juttua kyseisistä loppuunmyynneistä synttärilahjaksi, hih.

Neljä viikkoa yhteen putkeen Tampereella ja osaan kyllä taas nautiskella tästä kotikotona löllöilystä täysin rinnoin! Syön parhaillani isän tekemää jauhelihakastiketta, johon olen raastanut kolme kertaa kukkurallisen kasan parmesania, kun kerta tällaista luksusta kuin juustoa on tarjolla. Kukaan ei muuten oikeasti osaa tehdä tavallisesta jauhelihakastikkeesta niin hyvää kuin isä, oikeasti ihan käsittämätöntä! Itse kun yritän, se maistuu aina jauhoilta ja ei-miltään, vaikka teen tismalleen isin neuvoilla. Muutenkin kuin ruoan puolesta on ollut kivaa olla täällä, katsella, kuinka Tiuhti nauttii takapihalla juoksentelusta, ja olla olematta vastuussa yhtään mistään. Ensimmäisenä ja toisena opiskeluvuonna ravasin täällä joka viikonloppu, ja silloin kotikotona kyläilyn rentous ei ollut lähelläkään tätä, kun oli joka tapauksessa pakko tehdä opiskelujuttuja ja lukea tentteihin, ja muutenkin tuntui, että olin koko ajan matkalla jonnekin.

Nyt menen pihasaunaan nauttimaan edellisessä kappaleessa kuvailemastani rentoudesta, ja sen jälkeen harjoitan kotipaikkakunnalle jääneiden palveluiden tukemista ja menen Vilman kanssa yksille paikalliseen baariin. Haha.

Kuinka olla zombi

Ha, itseäni olisin ainakin huijannut tämän tekstin otsikolla ja luullut, että luvassa on väsymysvalitusta tai silmäpusseista avautumista, mutta väärässä olisin ollut! Zombeiltiin nimittäin ihan tarkoituksella fuksiaisisissa ikivanhojen rastilla, ja kieltämättä näytettiin aika hyviltä. Teemana oli pahikset, siksi zombien lisäksi aina niin kivasta ryhmäkuvasta löytyvät myös Pahatar, merirosvo ja Sauron. Mielestäni onnistuttiin Sannan, Sannin ja Sinin (en jotenkin koe nimeni puolesta sopivani tähän joukkoon, höh) kanssa näyttämään todella kamalilta, ja siksi ajattelinkin kertoa muutamia keinoja, joilla zombeutuminen on mahdollisimman uskottavaa. Ja ennen kaikkea kivaa.

1. Valkoinen kasvoväri on ehdoton ensiehto. Suorastaan häkellyin siitä, kuinka kuolleelta iho näyttää pienen vaalennuksen jälkeen. Siis oikeasti kuolleelta.
2. Lempparikikkani oli tältä videolta lainattu dekolteen varjostaminen huulipunalla ja tummalla luomivärillä! Katsokaa nyt, kuinka kammottavan mustelmaiselta solisluuni näyttävät. Muutenkin meikattiin aika orjallisesti videon ohjeiden mukaan, eli huulipunaa myös silmänympäryksiin ja poskiin.
3. Teatteriveri! Sillä sotkeminen oli kyllä zombeilun hauskin osuus, ja onnistuin kuin onnistuinkin hillitsemään itseni niin, ettei naamani ollut aivan tekoveressä. Voi olla, että pukeudun seuraavissa teemabileissä vampyyriksi tai esimerkiksi aivoleikkauspotilaaksi, nyt kun tuota tekoverta sattuu olemaan.
4. Missään nimessä ei saa unohtaa valkoista toppia, jonka totaalinen tuhoutuminen ei haittaa. Tehtiin paitoihin reikiä, joista laitettiin vuotamaan verta (paita liimaantui verisiin haavoihin aika autenttisen tuntuisesti koko illan), ja myös teatteriverellä sotkeminen saattoi pilata paidan ikuisesti. En ole vielä kokeillut pestä paitaa, enkä tiedä, jaksanko edes kokeilla.
5. Tukka isoksi tupeeratuksi palloksi (jonka selvittäminen yöllä oli teemaan sopivasti helvettiä tangleteezerinkin kanssa) ja kainaloon pari söpöä zombikaveria, ja koko kauheus on valmis!

Näillä kikoilla kerättiin paljon katseita vastaantulevilta kulkijoilta matkallamme Cafe Europaan, ja hyvä niin. Suunniteltiin myös käytännönpiloja avattavien ovien takana hiljaa seisomisesta ja naistenhuoneessa tyhjyyteen tuijottamisesta, muttei toteutettu (ainakaan tarkoituksellisesti) yhtäkään, ja ehkä sekin oli hyvä niin. Joka tapauksessa ei ehkä tarvitse erikseen mainita, että ra-kas-tan teemabileitä!

Risteily Tallinnaan (+ neljä asua)

//EDIT 14.8.13

VIHAAN Photobuckettia, joka päätti jälleen kerran, ettei se näytäkään mun kuvia. Ei sillä, ettenkö nauttisi kaikkien kuvien lataamisesta tänne uudestaan. En oikein tiedä, itkeäkö vai tappaako joku.

 

 

 Asu 1: Överisydänmekko on tuliainen Thaimaasta, neule Milanon markkinoilta ja hammastahnanväriset tennarit Conversen. 

Asu 2: Peplumrusettipaita, sortsit ja kengät on Hennesistä (hups, mitenhän tässä näin kävi), kaulakoru kirpparilta ja käsikoru Primarkista.

 Asu 3: Rusettipaita (mulla oli selkeesti teema) on taas Hennesistä, sortsit Ginasta, tennarit yhä Conversen ja pöllökoru Turkista.

Asu 4: Inkkarikuviopaita on Thaimaasta, sortsit vieläkin Hennesistä ja neonkeltainen pallokoru Tallinnasta.

 

Olipas täydellinen risteily Tallinnaan. Niitähän on jokainen varmasti tehnyt elämänsä aikana tuhat, mutta tällä kertaa ihan kaikki vain sujui juuri kuten pitääkin – tai tietenkin riippuu siitä, kuka risteilee ja millaisilla tarkoitusperillä, mutta äidin ja mun mieleen kaikki oli täydellistä! Syötiin buffetissa niin kauan kunnes siellä ei enää saanut istua, nautittiin jokainen ruokalaji erikseen mutta kuitenkin niin, että jälkiruoalle jäi tarpeeksi tilaa. Sen jälkeen tanssittiin piiitkään (joka väittää, että äitinsä kanssa ei voi tanssia, on väärässä), ja aamulla herättiin aamiaisen kautta Tallinnaan.

Shoppailussakin onnistuttiin loistavasti, sillä ostin ainoastaan yhden ja sitäkin ihanamman vaatteen! Pari korua ja muutaman muunkin söpön asian, joihin palaan vielä toisella kertaa. Keskeistä juuri äidin kanssa laivamatkailulla oli myös se, että saatiin vaihtaa asuja aina kun teki mieli. Joku toinen ei ehkä ottaisi neljää eri vaatekertaa 22 tunnin risteilylle mukaansa, mutta me ehdittiin ainakin ihan hyvin käyttää kaikkia! Siitä todisteena neljä eri asukuvaa, eli ottakaa ne vähän vitsillä. Aika vitsikkäitä ne kyllä onkin. Joka tapauksessa viikonloppu tuntui pitkältä, kun yhden yön vietti melkein ulkomailla, ja nyt jaksan tehdä vielä kolmen viikon verran töitä. Jei!

PS. Valokuvavalikoima on aika minäpainotteista, mutta äiti ei tahdo (vieläkään) naamaansa mun blogiin, höh.

Torstainen kahvihetki

Sini näyttää, mistä kohtaa kuva pitää katkaista. Musta tää on jotenkin tosi ihana kuva, vaikken rajannutkaan sitä oikein, pus.



Paita JC:stä, farkkusortsit Ginasta, kengät Primarkista, laukku Kiinasta ja koru ryöstetty äidiltä.
Kuvat on viime torstailta, kun kävin kahvilla Sinin luona. (Ei kyllä juotu kahvia, sillä en oo koko kesänä juonut muuta kun teetä, mutta eikö kahvittelua voi käyttää yleisnimityksenä tilanteelle, jossa jutellaan ja syödään kaikkea hyvää? Jotenkin "kävin limulla Sinin luona" ei kuulosta yhtä vakuuttavalta.) Sini oli tehnyt kaikkea ihanaa syötävää, ja Lutu on yksi niistä harvoista kissoista, joista pidän, joten jei. Tiesittekö muuten, että jäätelön tuotekehittelijä on ammatti? Sinistä voi tulla isona sellainen, kuinka siistiä! Mullekin tuli hetkeksi sellainen olo, etten sittenkään tahdo äikänopeksi vaan jäätelön tuotekehittelijäksi. Tulin kuitenkin järkiini.

Tuo JC:n paita on mulle kahdessa suhteessa ensimmäinen: se on ensimmäinen vaate, jonka olen ikinä kyseisestä kaupasta ostanut, ja se on myös ensimmäinen peplum-paita, jonka omistan. Peplum on herättänyt mussa lähinnä kauhun väristyksiä, jos olen kuvitellut sellaisen itseni päälle, mutta tämä on kyllä kiva.  Rakastan tuollaista kirkkaanpunaista, joka taittaa himpun verran oranssiin, ja vetskari selässä on hauska yksityiskohta. Ostin paidan jo alkukesästä, ja se on kyllä ihan vähän iso, mutta ehkä tuollainen ei-trikoinen materiaali kutistuu jonkin verran pesussa. Toivottavasti! (Olipa hauskaa paita-avautua blogissa, hih.)

Taidan nyt yrittää houkutella Villeä pois sängyn pohjalta, sillä mulla on vähän hyperolo ja haluaisin tehdä jotain superia. Kävin tänään elämäni ensimmäisellä aamulenkillä (= lenkki ennen aamupalaa, enkä edes pyörtynyt!), mistä tää energisyysolo ehkä juontaa juurensa. Heräisköhän Ville, jos tekisin mahaplätsin sen päälle? (:

Ronja ja keltainen paita

Paita ja koru Terranovasta, sortsit ja aurinkolasit Hennesistä ja kengät Seppälästä!
Näin tällä viikolla pitkästä, pitkästä aikaa Savonlinnasta Lahteen karannutta Ronjaa. On ihanaa huomata, että vaikka näkee vain kerran parissa kuussa entisen päivittäisen hengailun sijaan, ei silti ole yhtään erilaista jutella ja olla ja tehdä! Ronja oli tehnyt namia mangokääretorttua, ylläri, ja istuttiin huvimajassa ja syötiin sitä ihan liikaa ja vadelmia ihan vähän. Juteltiin omista kodeista ja panikoitiin yhdessä sitä, että ensi vuosi on (tai ainakin pitäisi olla) kandivuosi. On Ronja kyllä huippu.

Päällä mulla oli Rodoksen ostoksista ehkä kivoin, keltainen ohuenohut inkkarikuviopaita. Se on ihana! Ja ikkupikkupilkulliset sortsitkin on söpöt ja ennen kaikkea mukavat, sillä ne feikkaa olevansa farkkua, mutta onkin pehmeää kangasta. Huijausvaatteet on hirmu käteviä. Voisko tolla samalla tyylillä tehdä myös farkunnäköiset farkut, jotka tuntuu kuitenkin pyjamahousuilta?

On yleinen trendi, että kaikissa blogeissa kuvataan asuja, ja pitkään ajattelin, että enhän mä nyt voi. Mutta rakastan vaatteitani yli kaiken, joten miksi pahoittaisin niiden mielen olemalla antamatta niille huomiota, jonka ne muiden omistuksessa saisivat? (Kuinka niin elollistan omaisuuteni?) Noin, nyt joka tapauksessa kuvailin ensimmäisen, joskin tuiki tavallisen (ja mun mielestä hauskan) asun, eli ehkä uskaltaudun tekemään tätä jatkossakin. Aika jännittävää!