Syksyfiiliksissä

 

Tämä on ollut loistava syksy! Kaikki on tuntunut olevan juuri kohdillaan aina säästä lähtien, kuten olette saattaneet huomata. Ja kyllä, kirjoitan näin tänään, kun taivas on vuotanut vettä koko päivän minkä on jaksanut, ja olen myös ulkoillut kaksi reipasta tuntia Tiuhtin, Susannan ja ihanan Lenni-mäyriksen kanssa. (Ylemmässä kuvassa Tiuhti lenkin jälkeen melko poikkinaisena.) Sadekin on enemmän asennekysymys, ainakin jos on ok näyttää purossa asustelevalta zombilta ja haista märältä koiralta. (Pitäisiköhän tehdä tälle tukalle jotain, kun tuntuu, että haistaan tosiaan Tiuhtin kanssa ihan samalta sadelenkkien jälkeen?)

Tekemistäkin on ollut, kivaa tekemistä, koko syksyn syliltä. Uudet koiratreenipaikat Tiuhtin kanssa ja saleilu, puhumattakaan tietojenkäsittelyn opiskelemisesta. Se on ollut (lähes) yhtä unelmaa, sillä olen taas löytänyt sisältäni sen tyypin, joka rakastaa opiskelemista opiskelemisen vuoksi. Tai ehkä olen löytänyt sen ensimmäistä kertaa. Oppiminen saattaa sittenkin olla toisinaan ensisijaista opintopisteisiin nähden! Töitäkin olen saanut tehdä piirun verran, ja sekin tuntuu mukavalta vaihtelulta opiskelulle. Eivätkä ylimääräiset pennit nyt varsinaisesti haittaa.

Tamperekin on tämän aurinkoisen syksyn ajan tuntunut päivä päivältä enemmän kodilta. Siis todella paljon kodilta. On ihanaa jakaa tämä oma söpö opiskelijamurju maailman parhaan tyypin kanssa, tai jos tarkkoja ollaan, kahden sellaisen. Parhaita hetkiä ovat olleet ne viikonloppuaamut, kun olen herännyt Villen vierestä välissämme pieni karvainen Tiuhti, joka ei saisi viettää öitään sängyssä. Meidän pikku kettumme on oveluuksissaan oppinut hyppäämään yöllä sänkyyn niin, ettei herätä meitä, jolloin ei tietenkään voida häätää sitä pois. Ja ihan oikeasti, kainalossa yöuniaan tuhiseva sheltti, onko mitään söpömpää?

Vastapainona edelliselle masistelupostaukselle,
rakkaudella,
tuuliviiri.

Nilkka-avautuminen

Nyrjäytin viikko sitten nilkkani, ja edelleen kiukuttaa. Viime viikolla käveleminen oli työn ja tuskan takana, mutta vieläkin pidempi kävely saa nilkan todella kipeäksi, ja on se turvoksissakin. Hyvin alkanut lenkkeilysyksy sai pienen takapakin, sillä tämän nilkan kanssa ei lenkkipolulle kannata urheilla vielä viikkoihin! Nilkannyrjäyttämistilannekin oli niin nolo. Oltiin Sannan ja Tiuhtin kanssa kävelyllä - siis ei edes juoksentelemassa - ja yhtäkkiä olin pimeässä alamäessä mukkelismakkelis housut polvesta revenneinä ja nilkka kuoleman kipeänä. Onneksi olin Sannan kanssa liikenteessä, sillä kömpelöiminen on maailman nöyryyttävintä. Ja julkisesti keskellä lenkkipolkua rääkyminen ehkä vähän myös. Tämä kaikki tapahtui tietenkin lenkin ääripisteessä, eli monen kilometrin matka piti vielä kävellä kipeällä nilkalla kotiin. Kotona ihana hoitsu-Ville kääri mun jalan kylmään, joten huonomminkin olisi kuitenkin voinut mennä.

Turhaa valittaa, sillä ensimmäisten päivien jälkeen tämä ei ole häirinnyt elämistä mitenkään, mutta silti tekee ihan vähän mieli inistä. Sunnuntaina taisin tehdä tyhmästi ja en malttanut olla juoksematta läpi kokonaisia agilitytreenejä, ja tänään päätin pystyväni kävelylle Tiuhtin kanssa. Nyt sattuu taas enemmän. Yritys ajatella positiivisesti: onneksi en päättänyt lomailla tällä perioditauolla vaan ottaa intensiivistä harjoittelua koko viikoksi lukuunottamatta torstaita, jolloin on tentti, ja perjantaita, jolloin menen töihin. Harmittaisi paljon enemmän, jos lomalla olisi ollut luvassa kävelyä vaativa kaupunkireissu, jota tämä nilkka olisi häirinnyt! Voi, vaikka kyllä joku matka olisi kiva olla tiedossa, mutta keskityn nyt vain yhdestä asiasta negistelyyn.

Kivaa viikkoa!

Miten menee!

Sain juuri Bloggerin tekstikentän ja iPhoton auki (yhteensä näissä kovaa tehoa vaativissa toimissa armaalla MacBookillani meni varmaan 20 minuuttia aikaa), kun Tiuhti kiipesi sohvan kautta päättäväisesti syliini. Tuossa se nyt lötköttää reisieni päällä ja tökkii välillä minua kostealla nenällään lempeästi. Oletan, että tämä vihjailu tähtää lenkille, mutta sinne suuntaan vasta tunnin päästä, kun Sannakin lähtee mukaan. En oikein tiedä, mihin tällä aloituksella tähtäsin, mutta halusin vain kertoa, kuinka hellyyttävä sylivauva Tiuhti osaa olla. Ja että tietokoneeni ajaa minut hulluuden partaalle päivittäin.

Nyt luvassa toisiinsa juuri mitenkään kytkeytymättömiä virkkeitä: Viime viikolla juhlittiin neljättä kertaa Hämeenkadun approssa. Käytiin Tiuhtin kanssa kahdestaan tyhjässä koirapuistossa, josta lähdettiin kovaa vauhtia menemään, kun sinne tuli setä ilman koiraa. Vietin myös lihattomasta lokakuusta ensimmäisen viikon, joka päättyi tragikoomisesti (tai ehkä vain säälittävästi) hamppariateriaan approiltana, vaikka olin kyllä suunnitellut lopettavani approiltana. Se vain kuulostaa niin vitsikkäällä: lihattomalla lokakuulla ensimmäisiin pippaloihin asti. Äiti ja Annika viikonloppuilivat meillä, käytiin kiertelemässä kirppareita ja pyörähdettiin Hulluilla päivillä. Käytiin Tiuhtin kanssa agilitytreeneissä ja oltiin molemmat riemuissamme. Tehtiin Villen kanssa nacho platteria ja guacamolea, ja äskeisen lauseen kirjoitettuani havahduin orastavaan nälkään.

Nyt voisin treenailla Tiuhtin kanssa hetken ja sen jälkeen syventyä ohjelmoimaan ennen iltalenkkiä. Tiuhti kyllä tuhisee unissaan sylissäni niin söpösti, etten tiedä, raaskinko nousta tästä vielä hetkeen. No, eiköhän koneen kanssa taistelu riitä viihdyttämään minua siihen että Tiuhti suvaitsee herätä. Sellaista ajatusvirtaa tällä kertaa sitten!

Treenimotskua metsästämässä

Inspiroivia treeniblogeja on varmasti miljoona. Joissakin inspiroivat ne kauniit ja tervelliset ateriat, toisissa upeat ja värikkäät treenivaatteet, ja kolmansissa salilta napatut hikiset mutta hyvännäköiset treenikuvat. Kesän aikana oma liikuntaharrastukseni ja hyvänmielen treenailuni tössäsi pahaan mieleen ja tunteeseen siitä, että rajallisen vapaa-ajan voisi käyttää paljon mukavammin kuin täpötäydelle salille ahtautumalla tai kaatosateessa hampaat irvessä hölkkäilyllä. Ja kas vain, törmäsin samaan ilmiöön monissa blogeissa, joista olin hakenut viime vuoden mittaan inspiraatiota omiin treeneihini: myös oikeilla urheilijoilla ja todella hyvään kuntoon itsensä treenanneilla oli rehellisesti motivaatiopula! Se sai minut ajattelemaan, ja hiljalleen antamaan itselleni anteeksi sen, että haluankin välillä mielummin viettää illat vain Villen ja Tiuhtin kanssa kotona maaten, vaikka kalenterissa lukisi kiukkuisesti: salille. Jos lenkillä sykemittarin vyö tuntuu viiltona kyljissä jokaisella askelella, vielä viidenkin kilometrin jälkeen tekee mieli vain purskahtaa itkuun ja radiosta tullessaan tsemppaavin lenkkibiisi saa vain ahdistuksen päälle, on ihan ok olla lähtemättä lenkille.

Ja kas näin, tämän itselleni myönnettyäni treenaamisesta on tullut taas pikkuhiljaa, vähä vähältä kivaa. Hyvin alkanutta motivaationpalautusprosessia ei varsinaisesti pilannut edes kuumeen nostanut korvatulehdus muutama viikko sitten. Yritän tästedes olla ottamatta treenaamista ihan niin tosissaan ja vakavasti, sillä enhän nyt kuitenkaan olla enempää kuin vain tavallinen peruspulliainen, jolla ei ole sen suurempia tavoitteita kuin itsestään pitäminen ja omien kykyjensä kartuttaminen. Olen kesän jälkeen Tampereella ruvennut hienovaraisesti ehdottelemaan salille, josko suhteemme voisi herätä uudelleen henkiin, ja tällä hetkellä näyttää siltä, että Atalpan kuntosali on valmis antamaan anteeksi taipumukseni on-off-suhteeseen. (Tosin voi olla, että se hieman mököttää, sen verran täynnä sali on, jos sinne erehtyy muulloin kuin aamukahdeksalta.) Tavoitteena on pitää treffit neljästi viikossa ja lenkkeillä siihen päälle sopivalta tuntuva määrä, mutta aion tulevaisuudessa antaa itselleni anteeksi approista, flunssista ja erinäisistä viikonloppumenoista aiheutuvat tauot.

Ehkä keskeisenä pointtinani oli nyt se, että suhteeni liikkumiseen on palaamassa hyvää vauhtia entiseen loistoonsa, ja haluan pitää sen myös loistokkaana stressaamatta liikaa. Tai sitten tässä ei ollut muuta pointtia kuin se, että treenailu on kivaa, mutta olen vähän huono siinä.

PS. HeiaHeia löytyy täältä!

Syyskuutiivistelmä

Puhelimen antia syyskuun pienistä hetkistä! Kuukausi sujahti kyllä ohi ihan käsittämättömän nopeaan. 

1. Ensimmäinen tietojenkäsittelytieteiden luento ja olin ihan fiiliksissä!

2. Ostin Lontoosta Rohkelikko-paidan. <3

3. Nukuttiin Tiuhtin kanssa päikkärit.

4. Mun ihan ensimmäinen Java-ohjelmani ikinä! Kuinka nörttiä oli olla tästä hetkestä käsittämättömän ylpeä?

5. Tuitui

6. Maailman paras brownie Sannin ja Jennin kanssa tehdyn kirpparikierroksen jälkeen. Oikeesti maailman paras, tää on mun leivonnallinen tavoite.

7. Kirjallisuuden tenttiin lukemista eräänä lauantaiaamuna, hyi.

8. Käytiin Tiuhtin kanssa koirapuistossa, kun se sattui olemaan tyhjillään! Oli neiti aika riemuissaan.

9. Cafe Europassa pahisfuksiaisten rastia pitämässä. Anna nukahti.

10. Lähdössä risteilylle!

11. Lähetin Villelle risteilykuvan, ja vastauksena tuli tällainen juoksulenkkikuva Tiuhtista. Meinasin pakahtua ikävään. :D

12. Synttäripizzalla Napolissa: vuohenjuustoa, pestoa ja parmankinkkua. Ah. Ahh.

13.  Suomen kielen ja tietojenkäsittelyn vertailua. Vaikeita valintoja, vaikeita valintoja, ja ennen kaikkea värikäs taulukko plussista ja miinuksista.

14. Bussimatkalla kotikotiin kyläilemään! Tiuhti osaa kyllä matkustaa superrennosti.

15. Paikallisessa baarissa ihana Vilma tarjosi mulle synttäridrinkin. Aww.

14. Viikonlopun jäljiltä melko apaattinen Tiuhti.