Superhelppo suklaamousse

Ollaan nyt viikon ajan yritetty etsiä sellaista rakoa, jossa ehtisi istua alas ja kirjoitella rauhassa Lontoo-postausta. Aloitettiin hyvällä draivilla perjantai-iltana, mutta parin ekan kappaleen jälkeen molemmat meinasivat nukahtaa pystyyn, joten luovutettiin. Ja minkäs teet, kun työpäivien/pakkauspäivien jälkeen tekee niin hirvittävän kovasti mieli rojahtaa sohvanpohjalle tuijottamaan Frendejä (kyllä se vaan on paras sarja, joka on ikinä tehty) - kiirettä siis piisaa. Siispä Lontoon sijaan tarjoilen teille reseptin kaikkien aikojen yksinkertaisimpaan jälkkäriin eli suklaamousseen.

Pienempänä tämä jälkkärien jälkkäri syntyi (muka)kätevästi suoraan pussista, mutta jokunen aika sitten onneksi ymmärsin, ettei tämä olekaan niin monimutkainen herkku ihan oikein tehtynäkään. Ja voi luoja, miten paljon parempaa on oikea suklaamousse verrattuna pussitavaraan! Tällaista jälkkäriä syötiin siis viikonloppuna Frendien katsomisen, pakkaamisen ja Lontoosta kirjoittamattomuuden lomassa.

Suklaamousse

Tarvitset:

2,5 dl vispikermaa

100-150 g tummaa suklaata

2 kananmunankeltuaista

Tee näin:

1. Vatkaa kerma pehmeähköksi vaahdoksi.
2. Sulata suklaa vesihauteessa, tai jos satut laiskalle päälle kuten minä usein, mikrossa parinkymmenen sekunnin välein sekoitellen.
3. Erottele keltuaiset valkuaisista ja sekoita keltuaiset sulan suklaan joukkoon.
4. Yhdistä suklaamömmö kermavaahtoon varovaisesti vatkaillen. Tässä vaiheessa voit halutessasi vielä raastaa sekaan vähän lisää suklaata.
5. Jaa annosmaljoihin, raasta päälle koristesuklaahiput ja anna jähmettyä jääkaapissa pari tuntia. On hyvää myös ilman varsinaista jähmettymistä!

Kotona!

Ajattelin vain äkkiä ennen nukkumaanmenoa tulla kertomaan, että oli mahtavista mahtavin reissu! Tehtiin ja nähtiin vaikka mitä, ja Villen kanssa on muutenkin niin parasta matkustaa. Suostuttelin pupulin siihen, että tehdään matkapostaus yhdessä, eli saapa nähdä, mitä siitä tulee. Jotain käsittämättömän hienoa todennäköisesti. Nyt käydään nukkumaan viimeöisestä lentelystä aika rättipoikkiväsyneinä, mutta yritetään postailla pian kunnolla. Hyvää yötä! (Vai onko sittenkin outoa toivottaa blogissa hyvää yötä?)

Kohta mennään

Puoli yhdeltätoista illalla Ryanairin kone nousee Tampereen taivaisiin, ja suunta on kohti Lontoota! Lähdetään Villen kanssa parin päivän kaupunkilomalle tuohon ihanaan kaupunkiin, sillä Ville ei ole siellä ikinä käynyt, mikä on mun mielestäni puhdas vääryys. Itse olen käynyt kerran, ja lienee tarpeetonta sanoakaan, että ei yhtään haittaa vierailla samassa kohteessa uudestaan. Mun ainoa vaade tälle matkalle on shoppailu Primarkissa, ja muuten Ville valitsee, mitä nähtävyyksiä mennään katselemaan. Viime reissussa äidin kanssa meidän ohjelma oli niin shoppailupainotteista, että oikeastaan on mahtavaa päästä Lontooseen hieman erilaisella agendalla. Agenda tosin kuulostaa aika pahalta, sillä meidän keskeisin päätös oli, ettei oteta stressiä siitä, mitä ehditään ja ei ehditä nähdä/tehdä kahden päivän aikana. Mennään kuitenkin varmasti Lontooseen joskus uudestaan.

Suurin kriisi tätä matkaa koskien on se, että päätettiin lähteä pelkillä käsimatkatavaroilla. En ole ikinä matkustanut pelkillä käsimatkatavaroilla, ikinä. Ryanairilla (tai Rynkyllä, kuten eräs tamperelainen tuttavani sanoisi) on sallittua ottaa vain todella miniminikokoinen matkalaukku, eli edes oma pikkuinen pinkki matkalaukkuni ei mahtunut vaadittuihin mittoihin. Ei nyt varsinaisesti sillä, että mua harmittaisi lainata tuota äidin pilkullista laukkua. Onnistuin kuitenkin yllättämään itseni siinä, miten hillittömän pienellä tavaramäärällä on mahdollista lähteä matkalle! Siis oikeasti, laukussa on kaksi toppia, alusvaatteet ja pakollinen kosmetiikka (ylempänä on tästä ihmeestä kuvatodiste). Ville kysyi multa eilen varovaisesti, että kuinka paljon mä oikein meinaan shoppailla, kun lähdetään melkein tyhjillä laukuilla, ja kysehän on nyt juuri siitä, että en tiedä! Miten sitten harmittaisikaan, jos sattuisi löytämään hirvittävän määrän ihania vaatteita, joita ei kuitenkaan voisi ostaa, kun ne eivät mahtuisi matkalaukkuun, joka on täynnä jotain varapaitoja. Niin.

Tästä tulee varmasti huippureissu, olen ihan täpinöissäni (ja uskon kyllä, että tuo Villekin on edes vähän)! Nähdään ensi viikolla!

PS. Pakko vähän hehkuttaa, että muokkasin tuossa oikeanpuoleisessa palkissa olevan profiilikuvan ympyräksi pelkällä koodilla. Se on siis neliön muotoinen kuva, jonka taioin css:llä näyttämään ympyrältä. Ehkä luvassa oleva nörtteily eli tietojenkäsittely sopii mun tulevaan syksyyni aika hyvin.

Opiskelusyksy, here I come!

Kaksi ja puoli viikkoa töitä jäljellä - huh! Kesä ilmoitti eilen olevansa ohi, kun aamulla taivaalta satoi hevosia. (Miksi säästä kirjoittaminen onkin niin luissa jä ytimissä? Onko se suomalainen juttu, vai kiinnostaako sää vain aina kaikkia? Jääköön se tällä kertaa tähän.) Töitä on takana melkein neljä kuukautta, joten opiskelujen jatkuminen tulee oikeastaan aika sopivaan saumaan. Voi, en malta odottaa yliopistolla syömistä, aamuista saleilua ja sitä, että perjantai on aina vapaa. Ja sitä, että asutaan ihan keskustassa, että Tiuhtin sisko asuu samalla paikkakunnalla ja että menoja voi sopia muihinkin ajankohtiin kuin viikonlopuille. Meidän whatsapp-ryhmä huutaa, että lukujärjestysten tekeminen on kamalaa ja vaikeaa, mutta oikeastaan nautin siitäkin! Vaikeaahan se on kuin mikä, mutta niin palkitsevaa ja innostavaa. (Mulla on valtaisa exceli, johon olen suunnitellut kaikki mahdolliset lukujärjestysversiot. Se tekee mut aika onnelliseksi.) Opiskelumotivaationi on kaikkein suurimmillaan aina syksyllä juuri ennen opiskeluiden jatkumista. Nytkin kuvittelen opiskelevani paljon reippaammin ja tehokkaammin ja ahkerammin kuin koskaan aiemmin, vaikka pieni järjen ääni vakuuttaa, että vaihe on vain ohimenevä.

Syksystä on tulossa niin erilainen. Tutulla opiskeluporukalla meillä taitaa olla vain yksi yhteinen kurssi, jonka lisäksi pitäisi lukea hirveä määrä kirjoja, ja lisäksi olen päättänyt aloittaa vielä yhden sivuaineen (kirjallisuuden ja kasvatustieteiden lisäksi). Käsittääkseni yliopistoon ei ole enää kovin helppo päästä uudelleen yhden tutkinnon jälkeen, joten ajattelin, että nyt on sitten opiskeltava kaikki mitä tahtoo. Sitä paitsi ajatus oikeasta työelämästä vähän kauhistuttaa, joten tietojenkäsittelytieteiden perusopinnot, here I come! Näen jo itseni pimeässä, tunkkaisessa huoneessa, jossa vain kaksi kirkasta näyttöä valaisevat tuskaisen ilmeeni, kun en saa matopelin koodia toimimaan oikein. Syvällä sisimmässäni asuu sellainen nörttityttö, jolle tuo skenaario tuntuu unelmalta. Tiedä sitten, nautinko todellisuudessa pimeistä huoneista ja toimimattomista koodeista niin paljon kuin kuvittelen, mutta suunnitelma tuntuu enemmän kuin sopivalta juuri tähän kohtaan opiskeluita, kun mitään muuta opiskeltavaa ei oikeastaan olisi. Paitsi niitä kirjallisuuden kirjatenttejä, yäk.

Pizzahienostelua

Ollaan Villen kanssa innostuttu tekemään italialaista pizzaa, siis sellaista, jossa keskiössä on rapea pohja ja itsetehty tomaattikastike valtavan täytemäärän sijaan. Ihanaa hifistelyä ja pitkällistä ruoanlaittoa kaksistaan, aika kivaa! Eräänä viikonloppuna tekemästämme versiosta tuli nyt vihdoin ja viimein täydellinen. Se oli niin hyvää, ettei annettu toisillemme suunvuoroa ruoan hehkuttamisessa, ja pellillinen tätä jumalten pizzaa upposi yhdeltä istumalta. Pohjustinkohan nyt tarpeeksi ylisanaisesti?

Täydellinen italialainen pizza

Tarvitset:

Pohjaan:

n. 3 dl durum-vehnäjauhoja

1,5 tl leivinjauhetta

1 tl suolaa

1,5 dl vettä

1,5 rkl oliiviöljyä

Tomaattikastikkeeseen:

1 iso sipuli

1-2 valkosipulinkynttä

500-700 g tuoreita tomaatteja

pippuria

suolaa

1-2 tl sokeria

lorauksen valkoviiniä

tuoretta basilikaa

tuoretta timjamia

Täytteeksi (esim.):

125 g mozzarellaa

100 g ilmakuivattua kinkkua

rucolaa

Tee näin:

Pohja:
0. Laita uuni lämpeämään 275-300°C, ja laita myös pelti kuumenemaan uuniin.
1. Sekoita jauhoihin leivinjauhe ja suola.
2. Tee jauhoista taikina lisäämällä vesi, ja lisää hetken vaivaamisen jälkeen oliiviöljy.
3. Sekoittele taikinaa ja tasaile ainesosia niin kauan, että käsissäsi on kiinteä pallo.
4. Kauli kiinteä pallo ohuen ohueksi levyksi leivinpaperilla ja pirskottele päälle hieman oliiviöljyä.
5. Paista pelkkää pohjaa kuumassa uunissa kuumalla pellillä 5 minuuttia, ja käännä tämän jälkeen pohja ympäri. Paista vielä toiset 5 minuuttia kunnes pohja on rapea. Pohjan tulee olla niin rapea, että se pysyy sormenpäillä kasassa.

Tomaattikastike:
1. Pilko sipulit ja valkosipulit suurpiirteisesti pannulle ja kuullota runsaassa oliiviöljyssä.
2. Lisää yhtä suurpiirteisesti viipaloidut tomaatit ja mausta suolalla, pippurilla ja sokerilla. Lisää tilkka valkoviiniä.
3. Anna kiehua hiljakseen n. 20 min verran niin, että nestettä on haihtunut sopivasti.
4. Lisää timjami ja basilika, ja anna hautua vielä hetki.
5. Soseuta tomaattikastike sauvasekoittimella tasaiseksi.

Viimeistely:
1. Levitä rapeaksi paistetun pohjan päälle sopivan runsaasti tomaattikastiketta ja viipaloitu mozzarella.
2. Paista n. 5 minuuttia niin, että mozzarella sulaa sopivasti.
3. Lisää pizzan päälle vielä ilmakuivattu kinkku ja lämmitä uunissa minuutin verran.
4. Heittele päälle rucolaa.

Hyvä ruoka vaatii mun mielestä aivan ehdottomasti arvoisensa jälkiruoan, muuten ateria jää keskeneräiseksi eikä hyvä olo ole maksimoitu. Tein jälkkäriksi puolesta litrasta mansikoita ja Fazerin tummasta suklaasta suklaamansikoita, ja koska en ollut aiemmin maistanut tätä yhdistelmää, suorastaan häkellyin niiden täydellisen harmonisesta avioliitosta.

Ruoka on ihana asia!

Intia!

Ensimmäistä kertaa lentokoneessa, jossa oli henkilökohtainen näyttö! En tosin ehtinyt nauttia siitä paljoakaan, sillä nukuin matkat molempiin suuntiin kiitettävän sikeästi. En valita.

Hotelli!

Kylpytakki ja tohvelit tekivät mut hurjan onnelliseksi, haha!

Yritin pukeutua soveliaasti intialaiseen kulttuuriin, mutta oli hurjan vaikeaa keksiä asuja, joissa olkapäät ja polvet jäävät peittoon.

Ihana puhelimella otettu kuva eräästä illallisesta. Söin perunoita ja pähkinöitä kastikkeessa, ja ruoka oli yksi parhaista, joita olen ikinä syönyt. Jep, perunoita.

Intia oli hyvin, hyvin erilainen minulle, joka olen matkustanut lähinnä Euroopan rajojen sisäpuolella ja kerran Amerikassa. Kaikki oli jotenkin vinksallaan, vaikka enhän ehtinyt nähdä juuri mitään muuta kuin hotellin, toimiston ja näkymät auton ikkunasta. Liikenne on yksi valtaisa kaaos, ja henkeä haukkoen vietin aikaani takapenkillä, kun joka puolella on ruuhkaan pakkautuneena autoja ja mopoja, jotka yrittävät ajaa mikä mihinkin suuntaan, eikä kenelläkään tunnu olevan tietoa liikennesäännöistä. Yhtä tööttäilyä ja sydämenpysäyttäviä hetkiä se siis Intiassa. Intialaiset naiset pukeutuivat lähinnä värikkäisiin perinnevaatteisiinsa, ja tunnin oloni hieman oudoksi housuissa ja valkoisessa kauluspaidassa, mutta miehet pukeutuivat meidän näkökulmastamme aivan tavallisesti. Ihmisten seuraaminen auton ikkunasta olikin yksi kiinnostavimpia juttuja matkalla, niin jännittäviltä kulttuurierot tuntuivat!

Positiivinen yllätys oli ruoka, joka oli käsittämättömän hyvää. Riisi ja kasvikset onnistuivat maistumaan kertakaikkisen jumalaisilta kaikessa yksinkertaisuudessaan, kun maustaminen oli niin kohdillaan. Pitää opetella kotonakin maustamaan yhtä taivaallisesti tavallisia ruokia, ja sitä varten toinkin itselleni Villelle tuliaiseksi muutaman pussillisen mausteita. Säilyin myös ilman minkäänlaisia tappovatsatauteja ja ruokamyrkytyksiä kaikkien pelotteluiden ja odotusten vastaisesti! Shoppailemassa kävimme yhtenä iltana parin tunnin verran, ja sinä aikana ehdin juuri ostaa Villelle ja Annikalle tuliaiset, enkä sitten mitään muuta. Ei siis mitään ihmeellistä silläkään saralla. Hotellihuoneessa oli kylpyamme, aamupalalla värikkäitä marenkeja ja alakerrassa kuntosali, jota olisi tietenkin pitänyt jaksaa käydä kokeilemassa. Se oli oikein oiva paikka siis.

(Harmittaa himpun verran, etten jaksanut ottaa järkkäriä mukaan – se harmittaa joka kerta, miksi siis en ota sitä aina mukaan? – joten kuvat ovat mitä ovat. Siis kamalia. En todennäköisesti ole yhdelläkään matkalla ottanut näin pientä määrää kuvia, ja sen kyllä huomaa!)

Flowpark

Lähdin eilen töistä jo kahdentoista aikaan, jotta ehdimme koko (muun) perheen viimeisenä yhteisenä lomapäivänä seikkailemaan Flowparkiin. Olin hehkuttanut reissua Annikalle jo toukokuusta lähtien, enkä millään olisi malttanut odottaa, että pääsemme flowparkkaamaan, kun sitä on tänä kesänä hypetetty joka suunnasta niin mielettömästi. Kaikki alkoi hienosti sillä, että suurinpiirtein ikäiseni miesmyyjä kysyi isältä, Annikalta ja minulta, että yksi aikuinen ja kaksi lasta eikö? Nyökytin päätäni vakuuttavasti, ja pääsin siis kahdenkymmenenyhden vuoden iässäni sisään lastenlipulla. En toki valita, ehkä näytän nelikymppisenäkin kymmenen vuotta ikäistäni nuoremmalta...?

Harjoitusratakin oli jo aika hankala.

Turvallisuusperehdytyksen jälkeen puettiin (hurjan painavat) valjaat ja kypärät yllemme ja lähdettiin kokeilemaan kiipeilyä ohjaajan valvomalle testiradalle. Alku oli lupaava, sillä jo testirata aiheutti pieniä hankaluuksia, mutta mitäpä noista! Olin ajatellut etukäteen, että eihän minua nyt voi pelottaa, kun ollaan turvallisesti kiinni turvavaljaissa ja kiipeillään vähän jotain tikapuita. Olin väärässä. Jo rata numero 2 (skipattiin rata numero 1, kun siellä kaikki näyttivät alle kymmenvuotiailta) oli niin käsittämättömän pelottava, että olin varma vähintään sydänkohtauksesta. Annika meni sutjakkaan ja yhtään aristelematta, ja me tultiin isän kanssa perässä kiroten, ettei tällaisesta voi selvitä hengissä! On käytännössä ihan eri asia ajatella olevansa korkealla puussa turvavaljaiden kanssa kuin todella olla korkealla puussa turvavaljaiden kanssa. Tuntui niin järjenvastaiselta kiipeillä kaikenmaailman verkkoja ja vaijereita pitkin, kun alla oli monen metrin pudotus metsään. Huojuvat pölkyt, pystysuorat kiipeilyseinät, vaijeriliu'ut ja skeittilaudat eivät olleet ihan niin helppoja juttuja, kuin olin odottanut. Siistejä kylläkin.

Tietenkin pelottavuus on osa hupia, sillä miten muuten voisi olla mahdollista kiipeillä/roikkua/liukua ties minkälaisissa paikoissa ja korkeuksissa turvallisesti? Jokaisen esteen jälkeisellä välitasanteella oli aina hieman itsensäylittänyt olo, ja oli hauskaa huomata, minkälaisiin suorituksiin sitä pystyikään, kun oli pakko (vaihtoehtona oli nolosti valjaiden varaan tipahtaminen, ja nolohan ei saa olla, eli pakko). Touhu oli myös fyysisesti todella rankkaa, sillä monessa kohdassa ei ollut muita vaihtoehtoja kuin roikkua ylävaijerissa täysin omien (säälittävien) käsivoimien varassa. Yritin ajatella positiivisesti, että ilman vuoden kestänyttä salitreenausta ja maastavedoissa kehitettyä puristusvoimaa en olisi varmaan selvinnyt edes niitä ratoja, jotka nyt selvisin.

Kokemus oli siis jalkojakihelmöivän pelottava, mutta ehdottomasti kiva! Villekin haluaa vielä flowparkkailemaan, ja sillä kertaa aion uskaltaa mennä vielä vaikeampiakin ratoja kuin tällä kertaa. Ehkä polvien ja lihasten tärinä ei enää tokalla kerralla ole sitä luokkaa, etteikö hommaa pystyisi jatkamaan.

PS. Pelottavaa on myös se, että lähden huomenna Intiaan! Jos hotellissa toimii netti, saatan yrittää moikkailla sieltäkin, mutta jos ei, nähdään viikon päästä viikonloppuna! Pus.

Britatorttu eli isin synttärikakku

Kysyin isiltä hänen toivettaan synttärikakusta, ja ainoa kriteeri oli, että siinä pitää olla tuoreita mansikoita. Sain siis hylätä suunnittelemani juustokakku-unelmat, ja onhan tietenkin kesällä rikos olla käyttämättä tuoreita marjoja. En kuitenkaan halunnut tehdä tavallista mansikkakakkua, joten päädyin leipomaan viime kesänä hyväksi havaitsemani britatortun Hellapoliisin reseptiä pohjanani käyttäen. Helppoa, perinteistä ja melko yksinkertaista, mutta ah niin herkullista. Olin iloinen, kun luin jostain, että viimeistelemättömän näköiset leivonnaiset ovat nyt in, sillä leipomukseni tapaavat aina jäädä hyvinkin, köh, viimeistelemättömän näköiseksi. Hyvällä omallatunnolla siis epämääräisiä kermakasoja läiskimään, se on hienoa! Tämän tortun taiteilimme Annikan kanssa yhteisvoimin, joten siitä vähästä kauneudesta, jota tämä kakku kantaa, on kiittäminen Annikaa.

Britatorttu

Tarvitset:

Pohjaan:

125 g voita

1 dl ruokokidesokeria

2 keltuaista

1 tl vaniljasokeria

1 dl vehnäjauhoja

½ dl perunajauhoja

2 tl leivinjauhetta

1 dl maitoa

Pinnalle:

2 valkuaista

1 ½ dl tomusokeria

50 g hasselpähkinärouhetta

Täytteeseen:

2 dl vispikermaa

200 g vaniljarahkaa

sokeria maun mukaan

1 tl vaniljasokeria

150-200 tuoreita mansikoita (mitä enemmän, sitä parempi)

Tee näin:

0. Laita uuni lämpeämään 175-asteiseksi.
1. Vatkaa voi ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Erottele keltuaiset valkuaisista ja lisää joukkoon yhä vatkaten.
2. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan vuorotellen maidon kanssa.
3. Öljyä leivinpaperilla peitetty uunipelti, ja levitä suurella kärsivällisyydellä taikina tasaisesti ja kauniin muotoisesti koko pellille. Taikinakerros on todella ohut!
4. Vatkaa valkuaiset todella kovaksi vaahdoksi ja lisää tomusokeri vähitellen. Heittele/levittele marenkiseos pohjan päälle kuohkeasti, ja ripottele pinnalle vielä pähkinärouhetta.
5. Paista n. 20 minuuttia. Marengin pitää olla kauniin väristä!
6. Anna pohjan jäähtyä (valmista täyte jäähtymistä odotellessasi) ja leikkaa sen jälkeen kahteen osaan terävällä veitsellä tai pitsaleikkurilla. Irroittele varovasti leivinpaperista esimerkiksi paistinlastan avulla, ja nosta rumempi puolisko tarjoiluastialle.
7. Valmista täyte: Vatkaa kerma vaahdoksi ja yhdistä varovaisesti joukkoon rahka ja sokerit. Viipaloi reilut puolet mansikoista.
8. Levitä puolet täytteestä ensimmäisselle pohjalle, ja asettele mansikkaviipaleet täytteen päälle. Nosta toinen levy ensimmäisen päälle, ja levitä puolet täytteestä sekä kokonaiset mansikat esteettisesti koko tortun päälle.