Eilen se tapahtui! Ylitin itseni ja omat odotukseni, tein jotakin, mihin en koskaan olisi voinut uskoa pystyväni. Juoksin kymmenen kilometriä! Siis kymmenen, minä! Lähdettiin eilen Pyryn kanssa hölköttelemään, ja varovasti ajattelin, että tänään voisi olla se päivä. Ensimmäiset kolme kilometriä sinnittelin suunnittelemalla heiaheia-päivitystäni, mutta sen jälkeen en edes meinannut luovuttaa. Fiilis oli aivan mieletön siinä vaiheessa kun tiesin, että kotiin on niin pitkä matka, että kymmenen kilometriä tulee varmasti täyteen. Näytin varmaan suunnattoman typerältä juostessani naama kirkuvanpunaisena ja hymyillen maailman leveintä hymyä. Mutta ei sitä joka päivä tule voitettua itseään!
Toki true-lenkkeilijät juoksevat kympin lenkkejä tyyliin vain palautuakseen, mutta ennen tätä kesää pisin matkani juosten oli yläasteen 1,5 kilometrin juoksutesti, josta näin sivumennen sanoen taisin saada kutosen. Siis kouluarvosanana. Kun keväällä päätin, että tänä kesänä voisin yrittää aloittaa juoksulenkkeilyn, asetin itselleni tavoitteeksi kymmenen kilometrin lenkin kesän loppuun mennessä. Ja oikeastaan itsekin melkein naureskelin tavoitteelleni, sillä eihän mulla nyt millään riittäisi itsekuri/kunto/hermot siihen pisteeseen pääsemiseen. Ja tässä sitä ollaan! Nyt mulla on sellanen olo, että voisin vaikka sammuttaa auringon, jos vaan päättäisin niin. Vähintään. Pahoittelen tätä hehkuttamista, mutta eiks niin, että saan nyt olla edes ihan vähän tyytyväinen itteeni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti