Miten menee!

Sain juuri Bloggerin tekstikentän ja iPhoton auki (yhteensä näissä kovaa tehoa vaativissa toimissa armaalla MacBookillani meni varmaan 20 minuuttia aikaa), kun Tiuhti kiipesi sohvan kautta päättäväisesti syliini. Tuossa se nyt lötköttää reisieni päällä ja tökkii välillä minua kostealla nenällään lempeästi. Oletan, että tämä vihjailu tähtää lenkille, mutta sinne suuntaan vasta tunnin päästä, kun Sannakin lähtee mukaan. En oikein tiedä, mihin tällä aloituksella tähtäsin, mutta halusin vain kertoa, kuinka hellyyttävä sylivauva Tiuhti osaa olla. Ja että tietokoneeni ajaa minut hulluuden partaalle päivittäin.

Nyt luvassa toisiinsa juuri mitenkään kytkeytymättömiä virkkeitä: Viime viikolla juhlittiin neljättä kertaa Hämeenkadun approssa. Käytiin Tiuhtin kanssa kahdestaan tyhjässä koirapuistossa, josta lähdettiin kovaa vauhtia menemään, kun sinne tuli setä ilman koiraa. Vietin myös lihattomasta lokakuusta ensimmäisen viikon, joka päättyi tragikoomisesti (tai ehkä vain säälittävästi) hamppariateriaan approiltana, vaikka olin kyllä suunnitellut lopettavani approiltana. Se vain kuulostaa niin vitsikkäällä: lihattomalla lokakuulla ensimmäisiin pippaloihin asti. Äiti ja Annika viikonloppuilivat meillä, käytiin kiertelemässä kirppareita ja pyörähdettiin Hulluilla päivillä. Käytiin Tiuhtin kanssa agilitytreeneissä ja oltiin molemmat riemuissamme. Tehtiin Villen kanssa nacho platteria ja guacamolea, ja äskeisen lauseen kirjoitettuani havahduin orastavaan nälkään.

Nyt voisin treenailla Tiuhtin kanssa hetken ja sen jälkeen syventyä ohjelmoimaan ennen iltalenkkiä. Tiuhti kyllä tuhisee unissaan sylissäni niin söpösti, etten tiedä, raaskinko nousta tästä vielä hetkeen. No, eiköhän koneen kanssa taistelu riitä viihdyttämään minua siihen että Tiuhti suvaitsee herätä. Sellaista ajatusvirtaa tällä kertaa sitten!