Flowpark

Lähdin eilen töistä jo kahdentoista aikaan, jotta ehdimme koko (muun) perheen viimeisenä yhteisenä lomapäivänä seikkailemaan Flowparkiin. Olin hehkuttanut reissua Annikalle jo toukokuusta lähtien, enkä millään olisi malttanut odottaa, että pääsemme flowparkkaamaan, kun sitä on tänä kesänä hypetetty joka suunnasta niin mielettömästi. Kaikki alkoi hienosti sillä, että suurinpiirtein ikäiseni miesmyyjä kysyi isältä, Annikalta ja minulta, että yksi aikuinen ja kaksi lasta eikö? Nyökytin päätäni vakuuttavasti, ja pääsin siis kahdenkymmenenyhden vuoden iässäni sisään lastenlipulla. En toki valita, ehkä näytän nelikymppisenäkin kymmenen vuotta ikäistäni nuoremmalta...?

Harjoitusratakin oli jo aika hankala.

Turvallisuusperehdytyksen jälkeen puettiin (hurjan painavat) valjaat ja kypärät yllemme ja lähdettiin kokeilemaan kiipeilyä ohjaajan valvomalle testiradalle. Alku oli lupaava, sillä jo testirata aiheutti pieniä hankaluuksia, mutta mitäpä noista! Olin ajatellut etukäteen, että eihän minua nyt voi pelottaa, kun ollaan turvallisesti kiinni turvavaljaissa ja kiipeillään vähän jotain tikapuita. Olin väärässä. Jo rata numero 2 (skipattiin rata numero 1, kun siellä kaikki näyttivät alle kymmenvuotiailta) oli niin käsittämättömän pelottava, että olin varma vähintään sydänkohtauksesta. Annika meni sutjakkaan ja yhtään aristelematta, ja me tultiin isän kanssa perässä kiroten, ettei tällaisesta voi selvitä hengissä! On käytännössä ihan eri asia ajatella olevansa korkealla puussa turvavaljaiden kanssa kuin todella olla korkealla puussa turvavaljaiden kanssa. Tuntui niin järjenvastaiselta kiipeillä kaikenmaailman verkkoja ja vaijereita pitkin, kun alla oli monen metrin pudotus metsään. Huojuvat pölkyt, pystysuorat kiipeilyseinät, vaijeriliu'ut ja skeittilaudat eivät olleet ihan niin helppoja juttuja, kuin olin odottanut. Siistejä kylläkin.

Tietenkin pelottavuus on osa hupia, sillä miten muuten voisi olla mahdollista kiipeillä/roikkua/liukua ties minkälaisissa paikoissa ja korkeuksissa turvallisesti? Jokaisen esteen jälkeisellä välitasanteella oli aina hieman itsensäylittänyt olo, ja oli hauskaa huomata, minkälaisiin suorituksiin sitä pystyikään, kun oli pakko (vaihtoehtona oli nolosti valjaiden varaan tipahtaminen, ja nolohan ei saa olla, eli pakko). Touhu oli myös fyysisesti todella rankkaa, sillä monessa kohdassa ei ollut muita vaihtoehtoja kuin roikkua ylävaijerissa täysin omien (säälittävien) käsivoimien varassa. Yritin ajatella positiivisesti, että ilman vuoden kestänyttä salitreenausta ja maastavedoissa kehitettyä puristusvoimaa en olisi varmaan selvinnyt edes niitä ratoja, jotka nyt selvisin.

Kokemus oli siis jalkojakihelmöivän pelottava, mutta ehdottomasti kiva! Villekin haluaa vielä flowparkkailemaan, ja sillä kertaa aion uskaltaa mennä vielä vaikeampiakin ratoja kuin tällä kertaa. Ehkä polvien ja lihasten tärinä ei enää tokalla kerralla ole sitä luokkaa, etteikö hommaa pystyisi jatkamaan.

PS. Pelottavaa on myös se, että lähden huomenna Intiaan! Jos hotellissa toimii netti, saatan yrittää moikkailla sieltäkin, mutta jos ei, nähdään viikon päästä viikonloppuna! Pus.